Lady Wolfpaw

Okei, nyt on koittanut se hetki… Ensimmäinen blogini, ja nyt sitten lyökin tyhjää kun tarinaa pitäisi saada rustattua ulos. JAIKS!!!!!

Ajatus oman blogin kirjoittamisesta syntyi parisen vuotta sitten kun makasin sohvalla selkäkivun takia joka viime vuonna eskaloitui välilevytyräksi. Ja onkin ollut mukavaa neurologisten jalkakipujen sekä oireiden kanssa, jos näin sarkasmin tavoin voin kuvailla viimeisten vuosien kulkua.

Mietin ja mietin miten voisin saada purettua ajatuksiani ja tuntemuksiani joita on kertynyt PAAAAALJON vuosien varrelta. Olen kuitenkin vatvonut pari vuotta ollako vai eikö olla blogi-kirjoittaja kaikkien näiden sairauksien kanssa joita on kertynyt myös paljon. Onko fibromyalgia tuttu? Minulle se on tullut hyvin tutuksi (vaikkakin vaihvihkaa koko sairaus on livahtanut elämääni) viidessä vuodessa kuin olisin saanut paistinpannusta naamaan. Kirjaimellisesti tunnen välillä kuin naama olisi saanut lähempää tuttavuutta joko paistinpannun tai tiiliseinän kanssa. Viime vuodesta lähtien taival on ollut erityisen vaikeata moninkertaistuneiden kipujen kanssa.

Minulla on kirjaimellisesti viha-rakkaus – suhde kehoni kanssa. Hyvänä esimerkkinä laitettakoon vaikka ruokakaupassa käynti; mieleni sanoo että on pakko mennä että tarvittavat tavarat saadaan kaupasta, kehoni onkin sitten aivan toista mieltä. Jos kehollani olisi ääni niin se kuulostaisi tältä: “Ei helvetissä! Ei käy!! Todellakaan lähde minnekään, sattuu jo pelkkä ajatus että pitäisi liikkua. Ootko seonnut viimesistäs!? En suostu, en!!!”. Ja sitten käydäänkin päänsisäinen viiden minuutin väittely kuinka tarpeellista on mennä mutta lopputulos tiedetään jo kokemuksesta; eli loppupäivä menee kuolemaa tehdessä sohvalla kipuja pidellessä. AH, tätä onnea! Aina halunnut tätä!

Pääsääntöisesti elämäni pyörii kotona yrittäen pärjätä jatkuvien kipujen kanssa ja saada jotain järkevää aikaiseksi kuntoni antamilla rajoilla. Sirkusta tämä tuntuu enemmän olevan päivästä toiseen kun osaan kompastua omiin jalkoihini ja jopa tukehtua omaan räkääni, mikä edelleen herättää räkäset naurut muilla perheenjäsenillä. Ja onhan rakas mieheni keksinyt jo lempinimen pienelle rähmäkäpälälleen; butterfinger. Se kyllä kuvaa kompuroivaa, kuolaavaa, tavaroita tiputtelevaa vaimoansa oikein hyvin. Kiitos rakas.

Kömpelöä kömpelömpi olen mutta ympärilläni on liuta rakkaita ihmisiä joiden kanssa voin nauraa elämän iloille ja saada tukea vastoinkäymisten kohdatessa. Siitä on elämän pienet ihmeet tehty.

» Rakkaus elämän pieniin ihmeisiin«